Helsinkiläistutkijat selvittävät, saavatko mielenterveys- ja päihdepotilaat samanlaista syöpähoitoa kuin muut. 

Tasa-arvo on paljon muutakin kuin sanahelinää. Dosentti Kristiina Manderbackan mielestä oikeudenmukaisuus on hieno periaate, ja sitä on syytä edistää kaikin keinoin.

”Siksi pitää tehdä myös sellaista tutkimusta, joka tarkastelee sitä, miten järjestelmä toimii”, hän perustelee.

Manderbacka ja hänen tutkimusryhmänsä haluavat tietää, toimiiko suomalainen terveydenhuoltojärjestelmä yhdenvertaisesti myös silloin, kun syöpähoidon tarvitsijana on mielenterveys- tai päihdepotilas. Käytännössä he selvittävät, syrjäytyvätkö vakavaa mielenterveydenhäiriötä sairastavat potilaat syövän hoidossa.

Aikaisemmin sama ryhmä on tutkinut muun muassa sosioekonomisten tekijöiden vaikutusta siihen, miten sepelvaltimotautia hoidetaan. Kävi ilmi, että hoito ei ollut kaikilta osin tasavertaista.

Löytyykö sama ilmiö myös siitä, miten mielenterveyspotilaiden syöpää hoidetaan?

Sitä Manderbacka ei halua vielä ennakoida.

”Pohjoismaissa mielenterveyspotilaiden elinajanodote on melkein parikymmentä vuotta lyhyempi kuin väestön keskimäärin. Se ei johdu pelkästään itsemurhista tai väkivaltaisista ja tapaturmaisista kuolemista, vaan myös muista sairauksista.”

Tutkimusryhmä ei kuitenkaan tarkastele pelkästään tämän potilasjoukon selviytymistä, vaan myös selviytymiseen vaikuttavia tekijöitä.

”Usein mielenterveys- ja päihdepotilaat tupakoivat ja käyttävät alkoholia, mikä osaltaan vaikuttaa syöpien ennusteeseen. Emme ole silti kiinnostuneita syöpäepidemiologiasta vaan siitä, miten palvelujärjestelmä toimii.”

Miksi korkeammat kuolleisuusluvut?

Useimmat syövät ovat mielenterveys- ja päihdepotilailla yhtä yleisiä kuin muillakin. Muissa maissa tehdyistä tutkimuksista on kuitenkin saatu viitteitä siitä, että he kuolevat syöpään muita useammin.

Ei ihme, että asia kiinnostaa Kristiina Manderbackaa. Hän haluaa tietää, onko tilanne sama myös Suomessa.

”Haluamme selvittää, johtuuko suurempi kuolleisuus mielenterveyspotilaiden rinnakkaissairauksista vai siitä, että he hakeutuvat myöhemmin hoitoon ja heidän syöpänsä on sen takia jo alun perin levinnyt laajemmalle vai onko saadun hoidon laadulla jotain vaikutusta.”

Yksi esimerkki mielenterveyspuolen ja muiden tautien joustavasta yhteensovittamisesta löytyy Isosta-Britanniasta.

”Siellä on kiinnitetty valtavasti huomiota siihen, miten varmistetaan, että vakavaa mielenterveydenhäiriötä sairastava potilas saa parhaimman hyödyn myös muiden sairauksien hoidosta”, Manderbacka kertoo.

Rakkikoiran hommissa

Dosentti Kristiina Manderbacka muistuttaa, että heidän tutkimuksensa perustuu rekistereistä saatuihin aineistoihin. Siksi sen avulla ei saada vastauksia kaikkiin esille putkahtaviin kysymyksiin.

”Tutkimme potilaita, joista jokainen on ollut sairaalassa joko päihdehäiriön, mielialahäiriön tai psykoosin takia. Emme kuitenkaan tiedä esimerkiksi sitä, miten he ovat osallistuneet syöpäseulontoihin, vaikka voisi olettaa, että heidän osallistumisensa on muuta väestöä vähäisempää.”

Manderbackan tutkimusryhmä on valinnut kohteekseen neljä erilaista syöpää: rintasyövän, eturauhasen syövän, keuhkosyövän ja paksusuolen syövän.

”Eli hyvin erilaisen kokoelman syöpiä, joiden eloonjäämisluvut eroavat merkittävästi myös valtaväestössä.”

Manderbacka naurahtaa, että hänen työllään on jokseenkin samansuuntainen tehtävä kuin rakkikoiralla. Hän vahtii, miten järjestelmä toteuttaa tavoitteitaan.

”Psykiatrisen hoidon ja syöpähoidon välille olisi hyvä rakentaa silta – ja tässä tutkimustuloksemme voivat toivottavasti auttaa. Hoitoja pitäisi saada sovitettua yhteen siten, että palvelujärjestelmä vastaa mielenterveyspotilaiden tarpeisiin parhaimmalla mahdollisella tavalla.”

Teksti: Essi Kähkönen
Kuva: Eeva Anundi

Dosentti Kristiina Manderbackan tutkimusryhmä sai vuonna 2016 Syöpäsäätiön 50 000 euron apurahan tutkimukseensa ”Syrjäytyvätkö vakavaa mielenterveyden häiriötä sairastavat syövän hoidossa?”