Merit Lindénin syöpä ei ole aggressiivinen, mutta se ei tule ikinä paranemaan.  Vaikka sairaus ei uhkaa henkeä, on hänen ajatus elämästä ja ajasta muuttunut.

”Ensimmäinen oireeni oli isohko paukama oikean jalan pohkeessa. Sen aiheuttajaksi epäiltiin loista, koska olin ollut muutama kuukausi aiemmin matkalla Bangladeshissa, jossa on tavattu juuri samanlaisen paukaman aiheuttavaa Leishmania-loista. Tutkimusten edetessä diagnoosiksi paljastui kuitenkin melko harvinainen ihon primääri anaplastinen suurisoluinen T-solu lymfooma.

Oma versioni tästä syövästä on ihon pinnalle satunnaisesti ilmaantuva ja itsestään paraneva paukaman mallinen kasvain: näissä kasvaimissa on eräänlainen itsetuhomekanismi. Ne kasvavat aikansa ja yhtäkkiä alkavat parantua.

Syöpäni ei siis varsinaisesti parane, vaan se on elämässäni mukana loppuun asti. Voi olla, että se lakkaa tuottamasta kasvaimia, eikä siten enää häiritse arkeani millään tavalla.

Tai voi olla, että kasvaimet eivät enää parane itsestään tai syöpä siirtyy vaikka sisäelimiin.

Koska alkuperäinen epäily oli ihan jotain muuta, kesti lopullisessa diagnoosissa melko pitkään. Elin epätietoisuudessa, koska en tiennyt kuinka vakava tämä sairaus on. Mietin, että mitä tekisin, jos uutiset olisivat huonot ja elämää olisi vain joitakin kuukausia tai vuosia jäljellä. Keksin ainoastaan, että myisin asuntoni ja sillä rahalla järjestäisin isoimmat juhlat mitkä voisin ja kutsuisin kaikki nykyiset ja vanhat ystävät ja tuttavat. Juhlittaisiin elämää oikein kunnolla.

Vasta sitten kun sain lopullisen diagnoosin, mieleni rauhoittui. Tapasin lääkärin ja kuulin, millaisesta sairaudesta on kyse. Tai oikeastaan en kuullut, koska tästä eivät lääkäritkään tiedä kovin paljon. Mutta sen verran osasivat sanoa, että syöpäni ei ole akuutisti henkeä uhkaava.

Jostain syystä olen suhtautunut sairauteeni lähes alusta lähtien huumorin kautta. Päätin melko nopeasti, että en salaile asiaa. Haluan myös vähän vähentää omalta osaltani syöpään liittyvää mystiikkaa ja tabuja. Halusin, että syöpääni voisi suhtautua kuin finniin otsassa. Se nyt vain on siinä, joten jatketaan elämää.

Suhtautumiseni elämään on kuitenkin ehdottomasti muuttunut diagnoosin jälkeen. Mielialani aaltoilee kausittain ja sairauden aktiivisuuden mukaan. On myös päiviä ja aikoja, jolloin se vaivaa mieltäni enemmän. Huomaan pohtivani jotain puolen vuoden päässä olevaa asiaa ja miettiväni, että teen niin, jos olen silloin vielä kunnossa.

Hyvänäkin päivänä aikaperspektiivini on lyhyempi kuin ennen sairautta. En osaa enää ajatella kuin enintään viiden vuoden päähän.

Mielialani ei ole negatiivinen vaan positiivinen. Olen todella onnekas, että minulla on näin kiltti ja helppo sairaus. En tarvitse rankkoja hoitoja, henkeni ei ole ainakaan toistaiseksi uhattuna ja olen jatkuvasti todella hyvässä hoidossa. Ennen kaikkea pidän itseäni ihan hirvittävän etuoikeutettuna ihmisenä, koska diagnoosini jälkeen en ole enää kertaakaan mennyt nukkumaan niin, että en olisi voinut olla tyytyväinen ja kiitollinen kuluneesta päivästä. Jokainen uusi näinkin terve päivä on mahdollisuus, jonka aion käyttää siten, että jos huomista ei tulekaan tai se mullistuu täysin, ei minulla ole jäänyt mitään tekemättä tai sanomatta.”

Merit, 40 vuotta.