Turkulainen Kaarina Anttila tietää luopumisesta liikaakin. Hän menetti 17-vuotiaana äitinsä mahasyövälle ja isän vei keuhkosyöpä, kun Kaarina oli vasta 28-vuotias.

 

Oli vuosi 2005 ja äiti oireli vatsavaivoin. Muistikuvani eivät ole tarkkoja ja olen saanut vain tipottain tietoa siitä, mitä todella tapahtui. Tiesin kyllä, että äiti oli sairas, mutta en tajunnut tilanteen vakavuutta.

Olin lukion toisella luokalla biologian tunnilla, kun luokanvalvoja tuli pyytämään minut ulos luokasta. En ymmärtänyt ollenkaan, mistä oli kyse. Luokanvalvoja sanoi: ”Kaarina, sinun äitisi on menehtynyt ja kummitätisi on täällä”. Tilanne on piirtynyt mieleeni tarkasti, minuutti minuutilta.

Äiti oli tuolloin 49-vuotias, minä olin seitsemäntoista.

 

Takaisin koulunpenkille

Hautajaiset pitettiin kauniina ja lämpimänä päivänä. Epätodellisuus oli vahvin tunnetilani.  Sitten oli vain palattava kouluun. Muistan, että vain yksi opettaja kertoi olevansa pahoillaan.

Minulle jäi vahva olo, että olin jotenkin erilainen. Ne asiat, joista kaverit puhuivat, eivät enää kiinnostaneet. Mieleeni on jäänyt, kun joku koulukaveri valitti purkan loppumisesta. Minun oli vaikea kestää sitä, että huolenaiheet olivat niin eri maailmoista.

Minulle oli äärettömän tärkeää, että yksi luokkatoverini oli menettänyt vuotta aiemmin isänsä. Se oli pelastukseni. Hän ymmärsi edes vähän, mitä kävin läpi.

 

Tunteet jäivät sisälle

En uskaltanut puhua tunteista, jotka äidin menettäminen herätti. Vasta nyt uskallan ja toivon, että nykyään vastaavassa tilanteessa olevat eivät jää yksin.

Vihasin pitkään elämän epäreiluutta. Oma maailmani muuttui yhdellä rysähdyksellä ja yhtäkkiä minun piti asua yksin. En näyttänyt mitään tunteita, sillä olin kiltti tyttö. Tunnetulva pään sisällä oli silti valtava. Nyt tiedän, että minulla ei ollut kykyä eikä mahdollisuutta käsitellä sitä mitä oli tapahtunut.

Syksyllä kouluun palatessa tuntui siltä, että nyt elämä vaan jatkuu. En osannut sanoa sitä, että sisälläni surin vieläkin. Kaikki varmaan olettivat, että olin päässyt asiasta jo yli. En ollut.

 

Isän kuolema pakotti kohtaamaan tunteet

Helmikuussa 2015 siskoni kertoi, että isällä saattaa olla syöpä. Menin isän kanssa lääkärin vastaanotolle ja selvisi, että vaihtoehto oli se kaikista pahin. Tieto asbestin aiheuttamasta keuhkosyövästä räväytettiin eteemme.

Kyyneleet valuivat poskilleni. Mitään ei ollut tehtävissä. ”Parantavaa hoitoa ei ole olemassa” – niin se taidettiin muotoilla. ”Sytostaateilla voisi hidastaa syövän leviämistä”.

Saimme ajat hoitoihin ja lähdimme. Ajoin isän kotiin ja matka oli hiljainen. Isä ei koskaan puhunut paljoa.

 

Ristipistotyö mukaan viimeiselle matkalle

Kun viimeisen kerran näin isän, yritin sanoa hänelle asioita joita en ollut voinut sanoa äidille. Ajattelin, että tähän kuolemaan pystyisin valmistautumaan. Ei se silti ollut helpompaa kuin äidin kohdalla. En pystynyt elämään tunteitani ennakkoon, vaikka yritin.

Isä menehtyi tammikuussa 2016 saattohoidossa Karinakodissa, eli hän sairasti kymmenisen kuukautta. Yllättävän pitkään, ajattelivat lääkärit.

Hänen hautajaisensa vietettiin pakkasessa ja kovassa tuulessa. Jos hautajaisista voi sanoa, että ne ovat hyvät, niin nämä olivat hyvät hautajaiset. Isän näköiset. Ihmiset puhuivat kauniisti ja kuulin isästäni uusia puolia.

Hautausurakoitsija laittoi tekemäni ristipistotyön isän sydämen päälle arkkuun ja se lohdutti minua.

 

Pysyvä onni alkaa löytyä

Matkan varrella olen kyllä nauranut ja ollut iloinen, mutta onni ei koskaan tuntunut kestävältä. Isän kuoleman jälkeen annoin itseni romahtaa ja käsittelin vihdoin äidinkin kuoleman.

Pintaan nousivat samat tunteet kuin 17-vuotiaana. Yritin kovasti lähteä isän kuoleman jälkeen suorittamaan elämää, mutta työterveyslääkärini ei antanut siihen lupaa. Hän laittoi stopin ja hyvä niin.

Kun en saanut helppoa pakotietä, minun oli pakko kohdata tunteeni ja tilanne alkoi purkaantumaan. Ratkaisukeskeinen terapia pelasti kertakaikkisesti koko olemiseni. Pikkuhiljaa aloin oivaltamaan, että minulla on tulevaisuus.

Nyt menen eteenpäin lujaa. Onni alkaa olla kestävää ja voin kiinnittää ilon hetket lujaan perustaan.

 

Kaikenlaisista murikoista selvitään

Olen ollut onnekas. Ympärilläni on ollut hyviä ihmisiä, jotka ovat auttaneet minua matkallani. Nyt tiedän, että eteeni täytyy heittää aikamoinen murikka, että en siitä selviäisi.

Minulla on kaiken jälkeen uskoa siihen, että vaikka elämä ei mene aina täydellisesti, minä selviän.  Arjen minimaalisetkin asiat tuntuvat  eri tavalla hyvältä. Ei ole olemassa mitään tylsää arkea, on vaan hyvä arki. Osaan olla pienestäkin tyytyväinen, jolloin onnea on tietysti enemmän.

 

teksti: Anu Koikkalainen

kuva: Arto Arvilahti

 

Sinä voit auttaa. Liity kuukausilahjoittajaksi täältä.

Kaarinan voi kutsua puhumaan kokemustoimijana eri tilaisuuksiin (esim. kouluihin) artikkelin sisältämistä asioista. Hänen yhteystietonsa saa kokemustoimijarekisteristä.