Vauhdikas pikkupoika nimeltä Kaj oli ihmetyksen aihe Karkkilassa, koska hän puhui äidin kanssa ruotsia. Iloinen veijari oli usein keskipisteessä: ”Kyllä jo aika nuorena totuin siihen, että spotlight is on me”, Kaj pohtii.

Ilo on aina ollut osa Kaitsua, mutta oman aivoinfarktin ja vaimon rintasyövän jälkeen hän on vielä iloisempi kuin aiemmin. Ilo on muuttunut syvälliseksi.

Unohtunut kiitollisuus palaa

Syvällistä iloa ei ole ilman kiitollisuutta, jonka Kaj oli ehkä jo vähän unohtanut. ”Ajattelin, että totta kai olen terve eikä tässä huonosti käy. Nyt sitä on vaan tajunnut, että elämä on todella haurasta ja voi käydä hyvinkin nopeasti hyvinkin huonosti”.

Aivoinfarkti tuli yllättäen. Oli Kaj infarkteista kuullut, mutta ne eivät olleet osuneet hänen sukuunsa tai lähipiiriin. ”En osannut odottaa, että sellainen minuun iskisi”.

24.5.2016 kello 7.42 aamulla niin kuitenkin kävi.

”Toinen käsi ei toiminut ja deodoranttipurkki ei mennytkään normipaikalle. Puhe alkoi sammaltamaan ja poski roikkui. Naapurini soittivat ambulanssin, joka oli pihallamme kello 7.50.”

Uskallanko nukahtaa?

Kaj kiidätettiin Meilahden sairaalaan. ”Kun kuusi miljoonaa aivosolua menee minuutissa, se on aikamoista. Kipeää ei tehnyt enkä pelännyt, tuntui jotenkin turvalliselta”, Kaj kertaa infarktin ensihetkiä. ”Olin kuin formulavarikolla, maailman parhaissa käsissä”.

Jälkikäteen Kaj halusi tietää hoitojensa todelliset kustannukset.  ”Neurologien mukaan hoitoni maksoivat sellaiset 40 – 50 000 euroa ja minä maksoin niistä 271 euroa. Jos ei tuosta tule kiitolliseksi niin mistä sitten?”

Pelko iski vasta pitkän ajan kuluttua. Entä jos aivoinfarkti olisi tullut kello kahdelta yöllä, mitä sitten?  Onneksi Kaj oli hereillä.

Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä syvemmin Kaj tajuaa, että hänellä kävi tuuri: ”Jos takaraivossa nyt jumputtaa, alan miettiä, ettei kai vaan…? Että onkohan kaikki ok? Uskaltaakohan sitä nukahtaa?”

Sivusta seuraajan rooli oli raskain

Vajaa puoli vuotta aivoinfarktin jälkeen Kaj alkoi olla tolpillaan. Elämä oli palailemassa uomiinsa, kun vaimo soitti, että hän oli löytänyt suihkussa käydessään pieniä nystyröitä rinnasta. ”Hän ajatteli käydä varmuuden vuoksi ottamassa koepalat. Parin päivän päästä häneltä tuli vähän vakavampi tekstiviesti: niin siinä vaan kävi, että minulla on pahanlaatuinen rintasyöpä”.

Se veti hiljaiseksi.

Kajn isä oli kuollut nopeasti aivosyöpään ja hänen suvussaan on ollut monta rajua syöpäkohtaloa. ”Silloin kun itse sairastuin ei itkettänyt, mutta kun vaimo sairastui en voinut kyyneleitä pidätellä. Oli vaikea seurata sivusta, kun oma rakas oli sairas.”

Elämä ei ole itsestäänselvyys

Vielä ei voi huokaista helpotuksesta vaimon sairauden osalta, mutta kahden vuoden ajan syöpä on saatu pysymään aisoissa. Hyvältä siis näyttää. ”Nyt kun vaimoa katselen, niin jos hän ei ole elämänsä kunnossa, niin ei hän siitä kaukanakaan ole. Me saimme uutta, yhteistä aikaa”.

Sairauksista seurasi kaksi suurta asiaa. Ensiksi Kaj ymmärsi olevansa kuolevainen. ”Kyllä radiossa ja telkkarissa voi alkaa luulemaan itsestään liikoja. Ennen ajattelin, että mä painan vaan.”

Toinen järisyttävä muutos oli se, että mies löysi tämä riittää -fiiliksen.

”Olen saanut jo niin paljon 56-vuotiaalta elämältäni, että ei tässä oikein hirveästi marista voi”, hän hymyilee. ”Koen, että olen nyt enemmän elossa. Kun en kulje rollaattorilla enkä ole töpseleissä, niin kyllä ilo ja kiitollisuus ovat todella läsnä. Elämä ei ole itsestäänselvyys.”

Teksti: Anu Koikkalainen
Kuva: Jaakko Lukumaa

Rakas lukijamme: Tee lahjoitus syöpätutkimukselle, jotta kukaan meistä ei menettäisi läheistään syövälle. Syöpäsäätiö tukee lahjoitusvaroilla kotimaista syöpätukimusta sekä maksuttomia neuvontapalveluita.

 

Tee lahjoitus täällä >>