Johannan raskausaika sai järkyttävän käänteen: ”Silloin menetin ajantajun ja tuijotin seinää hämärässä huoneessa”.

 

”Täytän 41 vuotta elokuussa ja asun mieheni ja kolmen lapsen kanssa omakotitalossa Porvoossa. Luka on kymmenen, Erin on kaksi ja puolivuotias ja Edith täyttää pian 7 kuukautta. Me pidämme matkustelusta ja nautimme yksinkertaisista asioista.

Nuorimmaiseni Edithin syntymän ei pitänyt olla lainkaan mahdollista. Kaksi ensimmäistä lastani sain rankkojen lapsettomuushoitojen avulla, enkä jaksanut käydä niitä enää uudestaan läpi. Epätoivon ja toivon vaihtelu oli henkisesti niin raastavaa. Pian Erinin syntymän jälkeen kävi kuitenkin niin, että Edith ilmoitti tulostaan.

Synnytys lähestyy ja huoli kasvaa

Itsenäisyyspäivänä vähän ennen Edithin syntymää huomasin vasemmassa rinnassani verta. Silloin takaraivoon iski varma tunne, että nyt kaikki ei ole hyvin. Maha oli iso, laskettu aika lähestyi ja oli todella vaikea pitää mieli kasassa.

Sain välittömästi ajan mammografiaan, mutta en pystynyt menemään sinne yksin. Sanoin miehelleni ensimmäistä kertaa elämässä, että hänen täytyy tulla mukaani. Vieläkin itkettää kun muistelen tätä.

Kun lähdimme kotipihalta sairaalaan ja istahdin autoon ajattelin, että lähden tästä viimeisen kerran siten, että kaikki on hyvin ja tavallisesti. Kun tulen takaisin, näin ei enää ole.

Pyörät lähtivät pyörimään

Seuraavaksi istuin sairaalassa ja kuulin lääkäriltä, että minulla on rintasyöpä.

Jäin istumaan hämärään huoneeseen ja tuijotin seinää. Minulla oli kaksi lasta kotona ja yksi mahassani ja nytkö kaikki loppuu? Enkö saa nähdä lasteni kasvavan?

Mieheni kysyi lääkäriltä, että mitä tapahtuisi seuraavaksi. Lääkäri vastasi, että meidän ei tarvitse tehdä enää mitään, koska pyörät olivat nyt lähteneet pyörimään. Silloin säikähdin hirveästi ja tajusin, että tämä on totta.

Rinnan poisto oli järkytys

Lopulta Edith syntyi ja sain siitä kuukauden päähän ajan kirurgiseen sairaalaan, jossa minut leikattiin. Minulle oli iso järkytys, että rintani piti poistaa kokonaan. Miten se olikin niin iso asia?  Se oli hirmuinen shokki. Surin rinnan menetystä monta iltaa kun lapset oli saatu nukkumaan.

Vielä leikkaussaliin mentäessä kaikki tuntui niin epätodelliselta, että teki mieli kääntyä koko ajan pois. Leikkaus meni kuitenkin hyvin ja jälkitarkastuksessa selvisi, että syöpäni oli aggressiivinen, mutta se ei ollut ehtinyt levitä.

Isoja onnentunteita pienistäkin asioista

Nyt on edessä toipuminen.

Henkinen toipuminen kestää nähtävästi kauan. Elämän arvokkuuden olen kuitenkin tajunnut ja onnentunteita tulee pienistäkin asioista. Kerran tein jauhelihakeittoa ja koko perhe oli koolla. Oli talvinen päivä ja mietin, että on aivan mahtavaa, että olen tässä ja keittokaan ei ole ikinä maistunut näin hyvälle.

Ostimme omakotitalomme kun keskimmäinen lapsemme oli puolivuotias. Meidän oli tarkoitus asua tässä pitkään ja remontoida kotia rauhassa. Nyt kokemani jälkeen ajattelen, että en kertakaikkiaan halua remontoida koko loppuelämääni ja tehdä jatkuvasti pihatöitä ilman aikaa lapsille, itselle, tai miehelleni. Päätimme myydä asunnon, jotta pääsemme tekemään elämässä sitä, mitä haluamme. Eli nauttimaan siitä, mitä meillä on.”

Kuva: Jani Laukkanen

Haluatko tukea rintasyöpätutkimusta? Tee lahjoitus täältä>>