Erja Eskelisen isä sairastui parantumattomaan syöpään. Kokemus oli rankka, mutta se vahvisti rakkautta perhettä kohtaan.

”Isälläni todettiin vuoden 2014 alussa levinnyt paksunsuolensyöpä, eikä paranemistoiveita annettu. Syöpä oli jo toteamisvaiheessa levinnyt niin pahasti, ettei leikkausta tehty. Diagnoosi oli järkytys.

Lääkärit arvelivat, että isällä voi olla pari vuotta elinaikaa. Isä kuitenkin menehtyi jo saman vuoden lokakuussa, yhdeksän kuukautta diagnoosin saamisen jälkeen.

Isän sairastaessa tuli sellainen tunne, että jotain pitää voida tehdä, vaikka toiveita paranemisesta ei ollut. Perustinkin perheeni kanssa oman keräyksen: Team Eskelinen vastaan syöpä.

Tavoitteenamme oli saada kerättyä sata euroa Syöpäsäätiölle. Tavoite täyttyi hetkessä; saimme kerättyä yli 500 euroa. Ryhdyin myös Syöpäsäätiön kuukausilahjoittajaksi.

Itse hain elämääni muuta ajateltavaa osallistumalla hetken mielijohteesta erilasiin urheilusuorituksiin, kuten Jukolan viestiin ja pesäpallon pelaamiseen naisten maakuntasarjassa. Oli mukavaa, kun isä seurasi viestiä ja pesäpallopelejä, osan ihan katsomossa. Oloani helpotti myös se, että isä tuntui hyväksyneen kohtalonsa, vaikka ei sitä olisikaan toivonut.

Alkukesästä aloin tuntea voimakasta ikävää isää kohtaan jo etukäteen. Se tunne oli minulle aivan uusi.  Kun isän kunto kesän lopussa heikkeni, pelko lisääntyi. Koskaan aiemmin elämäni aikana en ollut pelännyt niin paljon.

Välillä tuntui siltä, ettei mikään enää ole hauskaa. Kävimme esimerkiksi mieheni siskon häissä, mutta en päässyt koko juhlaviikonloppuna tunnelmaan. Olisin vain halunnut olla oman perheen kanssa, vaikka samalla yritin elää muutakin elämää.

Saattohoitovaiheessa pelot kuitenkin hälvenivät; sitä vain otti vastaan kaiken, mitä annettiin. Hoidon laatu parani siinä vaiheessa paljon, ja koko perheemme huomioitiin aiempaa paremmin. Saattohoito oli surullisuudestaan huolimatta hyvä kokemus.

Jäin töistä pois isän saattohoidon ajaksi. Se oli elämäni parhaita päätöksiä. Sain jutella isän kanssa ja viettää aikaa omien vanhempien luona lapsuudenkodissani.

Kun isä kuoli, ensimmäinen tunne oli helpotus. Myös surun tunne tuli, mutta se voimistui vasta myöhemmin. Kuoleman jälkeen oli niin paljon tehtävää, että menetyksen suuruutta ei heti ehtinyt ajatella. Meillä on suku täynnä hautausalan ammattilaisia ja kuoleman aiheuttamat käytännön asiat ovat meille ehkä arkisempia kuin monelle muulle. Aikoinaan krematoriossa työskennelleen isäni viimeinen toive koski hänen tuhkiensa sirottelua lapsuuskodin maille. Hän myös vitsaili, että kilpailuttaisimme hautaustoimiston ja päättäisimme sen hinnan perusteella.

Vuosi 2014 oli elämäni rankin. Isän menettämisen lisäksi siitä jäi mieleen tunteiden voimakkuus.

Kaikki tunteet, niin hyvät kuin huonotkin, voimistuivat huomattavasti. Sinä vuonna lähennyimme perheen kanssa ja teimme paljon asioita yhdessä. Rakkaus omaa perhettä kohtaan oli vahva.

Perustamastamme keräyksestä isä ei koskaan ehtinyt hyötyä. Toivon kuitenkin, että jonkun muun sairaus saadaan taltutettua keräysten ja lahjoittajien tuen avulla. ”

Erja Eskelinen, 31.