Ilkka Tieahon isä sai eturauhassyöpädiagnoosin pian eläkkeelle jäätyään. Diagnoosi oli Ilkan elämän pysähtyvin kokemus.  

”Isäni Martti oli minulle maailman tärkein ihminen. Hän ymmärsi, kannusti ja tuki. Päättäväinen, rehellinen ja aito mies Etelä-Pohjanmaalta.

Häntä voisi kuvata myös esimerkillisen aikaansaavaksi ja toimeliaaksi mieheksi. Suunnannäyttäjäksi. Hän puski elämänsä hankkeita sisulla eteenpäin, ja vaistosi aina tavan edistää näiden kulkua. Hänen sinnikkyydellään ja älyllään Espoota rakennettiin pitkälle. Tärkeimpänä tavoitteenaan oli Länsimetron toteutuminen Espoossa. Jo vuonna 1972 kaupunginvaltuustoon pyrkiessään yksi vaaliteemoistaan oli ”Metro Espooseen” ja siitä tulikin hänen työuransa merkittävin hanke.

Isän vauhti ei hiipunut edes eläkkeellä. Oikeastaan se vain kasvoi. Kalenteri täyttyi edelleen merkittävistä yhteiskunnallisista luottamustehtävistä, minkä lisäksi aikaa jäi lukemiseen, golfaamiseen ja lenkkeilyyn. Lisäksi isä oli intohimoinen matkailija. Oletan kuitenkin, että harrastuksista rakkain hänelle oli Lauttasaaren Vaskiniemessä heitetyt löylyt meidän poikiensa, Ilarin ja minun, seurassa. Olimme aktiivisia saunaveljiä.

Kun eläkettä oli vietetty vasta muutama kuukausi, isä sai kuulla erittäin ikäviä uutisia. Täysin sattumalta ylimääräisissä kokeissa oli havaittu eturauhasyöpään viittaavan PSA-arvon olevan koholla. Diagnoosina tuli eturauhassyöpä, aggressiivisinta laatua.

Isä oli yhtäkkiä kuolemansairas ilman minkäänlaista varoitusta. Syöpä oli aiemmin tuntunut kovin kaukaiselta, mutta nyt se oli vahvasti läsnä.

Martti kuitenkin jatkoi touhuamistaan, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Hän istui useiden eri hallitusten kokouksissa, oli vahvasti mukana politiikassa, golfasi ja lenkkeili päivittäin. Hän nautti elämänsä jokaisesta hetkestä. Me muut – no, me elimme päivä kerrallaan. Huoli isästä painoi mieltä.

Tämäkin tilanne kuitenkin muuttui sairauden aikana. Jälleen kerran isäni näytti esimerkkiä. Hänen sisällään jyllännyt elämänilo ja optimistisuus muuttivat oman näkökulmani sairauden lopullisuudesta: ehkä syöpä vielä selätettäisiin. Yhdessäolon merkitys kasvoi – yhteiset hetket perheen kanssa olivat kullanarvoisia.

Viime kesänä toivon kipinämme kuitenkin kuoli: etäpesäkkeitä ei enää pystyttäisi murtamaan. Sellaista lääkettä ei ollut olemassakaan, joka niihin olisi tehonnut. Sillä hetkellä murruin täysin.

Isä ei murtunut.

Vielä tämänkin jälkeen hän jatkoi päättäväisenä, vaikka yleinen kunto alkoi hiljalleen heikentyä ja yhteiset harrastuksetkin jäivät pois. Vielä silloinkin, kun liikkuminen oli työlästä. Liikuntakyvyn menetys oli isälleni varmasti pahin takaisku, hän kun ei ollut elämänsä aikana ikinä pysynyt paikoillaan. Silti isä jaksoi. En muista yhtä ainutta kertaa, kun hän olisi valittanut kipua tai huonoa oloa kolme ja puoli vuotta kestäneen sairauden aikana. Hän oli kuin kallio.

Viimeiseen lepoon hän asettui kotonaan nyt marraskuun alussa meidän lähimmäistensä saattelemana, kuten oli toivonutkin. Hän oli paras isä mitä poika voi toivoa. Tärkein esikuvani. Yhdessä kuljimme niin myötä – kuin vastamäetkin viimeiseen hengenvetoon asti. Näistä hetkistä koostuu elämäni ylivoimaisesti tärkein kokemus. Isääni liittyvät rakkaat muistot elävät minussa vahvasti elämäni loppuun asti.

Hetkeäkään en vaihtaisi pois.”

Ilkka