Hilkka Raniselta löydettiin vuonna 1970 osteosarkooma. Alkuvuosien katkeruus muuttui hyväksynnäksi ja vanhemmalla iällä syöpäyhdistyksen tukitoiminnasta on tullut tärkeä osa elämää.

”Muistan ikuisesti, kun istuin lääkärin edessä ja hän kertoi syövästäni. Kun kävelin sen jälkeen sairaalasta työpaikalleni, en voinut uskoa kuulemaani − ajattelin, että näen unta. Nipistelin itseäni, että heräisin. Ajattelin, ettei tällaista voi tapahtua: olin 21-vuotias, juuri mennyt naimisiin ja seitsemännellä kuulla raskaana.

Oli vuosi 1970 ja minulta löydettiin sarkooma jalastani. Sen oireena oli ollut sääriluun päällä ollut patti, joka kasvoi vauhdilla raskauden aikana. Ainoa hoitomuoto oli amputointi ja se piti raskauteni takia tehdä nopeasti. Maaliskuussa vasen jalkani amputoitiin reidestä ja kesäkuussa synnytin tytön. Jo ennen synnytystä sain proteesin ja lapsenvaunuja työntäessäni opettelin kävelemään uudelleen. Toinen tyttäremme syntyi vuonna 1971.

Kävin viiden vuoden ajan kontrolleissa.  Sitten en enää käynyt säännöllisesti, vain silloin tällöin erikoistilanteissa, esimerkiksi kun halusin poistaa luomia.

Pelko oli alkuvuosina kova: tuntui että syöpä olisi jossain kuitenkin.

1970-luvulla ei juuri ollut tarjolla vertaistukea. Vasta 1990-luvun lopulla otin yhteyttä Pohjois-Suomen Syöpäyhdistyksen Haukiputaan yksikköön ja siitä asti olen ollut siellä toiminnassa mukana, esimerkiksi sihteerinä.

Toimin nykyisin myös tukihenkilönä. Yhteydenottoja ei ole juuri tullut, mutta olen sellaisessa ringissä, jossa käydään kiertämässä syöpäpoliklinikoilla juttelemassa potilaiden kanssa. Lisäksi Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiiri järjestää kerran kuussa ensitieto-iltapäivän, jossa on paikalla juuri sairastuneita. Siellä olen ollut kertomassa tarinani. Tukitoiminta on ollut minulle tärkeää näin vanhempinakin vuosina: olen voinut keskustella kokemuksestani ja itse jakaa tietoa muille.

Nyt jo edesmennyt aviomieheni oli hyvin ymmärtäväinen ja kannustava eikä hyssytellyt minua tai sairauttani. Elimme täyttä elämää. Työelämässä olin mukana vielä 20 vuotta amputoinnin jälkeen. Myös mummuna oleminen on rikastuttanut elämääni ja olen siitä roolista kiitollinen. Lisäksi minulla on läheinen ystävä Riitta, joka edelleen rohkaisee minua paljon ja muistuttaa, ettei tätä tarvitse hävetä. Aina kun kuljemme yhdessä jossain, hän hakee minulle tarvittaessa pyörätuolin ja pyytää apua jos en itse kehtaa. Hän on minun olkapääni ja kävelykeppini.

Kyllähän niitä huonoja päiviä on ollut, mutta joka aamu pitää nousta ylös ja mennä eteenpäin. Katkerimmat tunteet koin muutama vuosi amputoinnin jälkeen. Muistan, kuinka kesällä työpaikalla katselin naistenhuoneessa kun naiset lähtivät lyhyissä hameissa ja korkokengissä kaupungille. Se tuntui pahalta. Mietin koko ajan, että miksi minä ja mitä jos. Minulle tuli samoihin aikoihin hirveän pitkäkestoinen nuha. Sen syytä yritettiin selvitellä, otettiin allergiakokeet ja kaikki. Sitten olin yhdellä sihteerikurssilla, ja siellä luennolla kerrottiin psykosomaattisista oireista. Tajusin, että se oli diagnoosini, psykosomaattinen nuha.  Asian vatvominen loppui siihen.  Tajusin, että tälle ei voi mitään.  Näillä mennään, mitä on annettu.”

Hilkka, 68 vuotta