Joitakin asioita on mahdoton ymmärtää, ellei niitä ole itse kokenut. Siksi minun on vaikea löytää tälle tarinalle sanoja.

Tunnelmasta saan paremmin kiinni. Varpu Hintsasen kotona Toijalassa on lämpöä, joka muuttuu sekunneissa suruksi sekä kauneutta, joka vaihtuu hetkessä kyyneleiksi.  Ilo ja suru liikkuvat aaltoina ja Senjan muisto on kaikkialla.

Tänään on Senjan nimipäivä ja pöydällä on kuva pienestä hymyilevästä tytöstä sekä kimppu vaaleanpunaisia ruusuja.

Tytöllä on erityinen ote ihmisiin

Tammikuussa vuonna 2011 syntyi tyttö, josta Varpu oli haaveillut pitkään. Maailmaan tuli Senja, poikkeuksellisen hymyileväinen tyttö, jolla oli erityinen ote ihmisiin. Hänen sosiaalisuutensa valloitti jokaisen.

Viisivuotiaana Senja oli siskonsa kanssa viettämässä kesälomaa isänsä luona Rovaniemellä. Varpu sai viestin, että Senjalla ei ollut kaikki hyvin.  Ei kulunut kauaa, kun Varpu löysi itsensä lasten syöpäosastolta patjalta nukkumassa.

”Hyvin nopeasti kävi ilmi, että Senjan kohdalla oli kyse syövästä, jota on hyvin vaikea hoitaa”, Varpu aloittaa. ”Tajusin, että elämä ei tule enää koskaan olemaan sitä, mitä se oli ollut ennen.”

Hetken kaikki oli onnellista

Senjalla todettiin hyvin harvinainen syöpä, neuroblastooma. Hoitoja ei pystytty toteuttamaan kansainvälisen protokollan mukaan, koska Senja ei kestänyt niitä. Pieneen tyttöön tykitettiin kymmenen päivän välein sytostaatteja. Vuonna 2016 jo luultiin, että Senja ei näe joulua. ”Se oli yhtä veneessä keikkumista. Yritettiin räpiköidä ja pitää pää pinnalla.”

Syöpätutkimus oli ainoa oljenkorsi, josta Varpu sai kiinni. ”Tutkimus on kaiken a ja o. Tein heti periaatepäätöksen, että en googlaa mitään. Sanoin osastolla, että luotan teihin täysin”, Varpu painottaa.

”Senjan taudin kohdalla ongelma oli se, että näitä tapauksia on vähemmän ja siksi sitä on myös tutkittu vähemmän. Juuri tutkimuksen ansiosta lapset paranevat esimerkiksi leukemiasta paremmin.”

Muutaman vuoden hoitojakson jälkeen näytti siltä, että painajainen olisi ohi.

”Pidimme valtavan suuret juhlat. Senja oli äärimäisen onnellinen, hän odotti vain, että hän pääsee kouluun. Se oli Senjalle kauhean tärkeää.”

Ensimmäisen koulupäivän päätteeksi hän kertoi kuitenkin äidilleen, että selkään sattuu. ”Sitten olimme jälleen kerran osastolla.”

Yksi oivallus auttoi jaksamaan

Nopeasti paljastui, että syöpä on lähtenyt leviämään uudestaan. Ei varovaisesti tai pikkuhiljaa, vaan ryöpsähtäen. Tuolloin kaikki mikä oli tehtävissä, oli tehty.

”Me tiesimme, mitä se tarkoitti. Että Senja ei tule taudistaan selviämään.”

Varpu päätti, että yksikään päivä ei mene heiltä hukkaan. Hoidot asettivat paljon reunaehtoja, mutta perhe eli niin täysillä kuin mahdollista. Varpulla oli vain ajatus, että enää hän ei odota mitään.

”Totta kai olin surullinen ja itkin. Me nousimme kuitenkin siitä sillä ajatuksella, että eihän kukaan lupaa meille mitään. Kenellekään. Että elämme eläkeikään tai voimme viettää viisikymppiset. Meillä kaikilla on vain tämä päivä.”

”Herranen aika me elimme!”

Kun tieto syövän leviämisestä tuli, perheen ystävät järjestivät Senja-festit. Naapurusto täyttyi pomppulinnoista, poneista ja pehmiskioskeista. Oli Herra Heinämäen lato-orkesteri, oli Mimi ja Kuku. Oli onnellinen Senja. Se oli päivä, jota Varpu ei ikinä unohda.

Senja rakasti uimista. Syövän takia hänellä oli keskuslaskimokatetri, jonka kanssa se ei ollut kuitenkaan mahdollista. Katetri oli ollut Senjalla niin kauan, että se piti vielä vaihtaa. Senja sai olla hetken ilman laitetta, jota tarvittaisiin vielä saattohoitovaiheessa.

Lokakuussa 2018 koko perhe matkusti lasten unelmavesipuistolomalle. ”Se on myös hetki, josta muistan joka sekunnin. Oli mieletöntä nähdä, kun lapsi ui onnellisena.”

Saammehan olla kotona loppuun saakka?

Varpulle oli tärkeää, että Senja saisi kuolla kotona. Se oli myös Senjalle tärkeää, hän oli ollut osastolla niin paljon.

”Näin jälkikäteen ajateltuna se oli hirvittävän raskasta. Sehän on sietämätöntä, kun näkee, miten oma lapsi hiipuu pois. Me olisimme saaneet kotiin apua, mutta Senja oli hirveän ponteva ja sanoi aina, että äiti, me kyllä pärjätään.”

Senja tarvitsi ympärivuorokautista hoitoa ja koko tuon ajan Varpu nukkui koiranunta. Hän oli luvannut Senjalle, että äiti ei jättäisi häntä koskaan yksin. ”En missään nimessä vaihtaisi ajasta mitään pois. Hoitamisesta ei olisi tullut kuitenkaan mitään ilman aviomiestäni, joka teki samalla omaa työtään ja auttoi silti Senjan hoitamisessa. Myös ystävät auttoivat. Aina kun tarvitsin apua, joku ehti paikalle.”

Sitten se tuli, tiistaiaamu

Maanantai-iltana oli peli-ilta. Perhe pelasi yöhön saakka lautapelejä, kun Varpu havahtui kauniina kesäyönä ajan juoksuun: ”Herranen aika, täällä me pelaamme lasten kanssa keskellä yötä lautapelejä. Ehdotin tytöille, että mennäänkö nyt nukkumaan ja pelataan aamulla taas.”

Senja pyysi, että Afrikan tähti jätettäisiin pöydälle, koska juuri sitä hän halusi pelata herättyään.

Peli jätettiin pöydälle, mutta tiistaiaamuna Senja ei enää herännyt. ”Afrikan tähti oli pitkään pöydällä, koska kukaan meistä ei halunnut ottaa sitä pois”.

Nyt on jäljellä mieletön ikävä.

Kun se sattuu eniten, Varpu lähtee kävelylle. Haudalla hän käy joka päivä. ”Olen käsitellyt ikävää ja surua vuodesta 2016 kun Senja sairastui. Vaikeinta on selviytyä tyhjän sylin kanssa”, Varpu kertoo. Se, että hän ei voi halata lastaan – se kipu viiltää fyysisesti.

”Juttelen Senjalle. Kerron kuinka äidillä on ikävä. En yritä paeta ikävää vaan annan sen olla”, Varpu sanoo.

Senjassa ollut valo antaa hänelle voimia jatkaa.

Teksti: Anu Koikkalainen

Rakas lukijamme, mitä sinä voit tehdä nyt?
Avullasi tutkijat voivat kehittää ratkaisuja huonoennusteisiin lasten syöpiin. Suojele elämää ja tee lahjoitus syöpätutkimukselle.

Tee lahjoitus täältä >>