Tilanteet ja ihmiset ovat ainutkertaisia, ja jos myötätuntoa tarjotaan ulkoa opituin ohjein, jää kohtaamisten koskettavuus toteutumatta.

Murheen ollessa tuore useimmat toivovat, että ihmiset osoittaisivat olevansa tietoisia menetyksestä. Olalle laskettu käsi, kohtaavat katseet ja sanatonkin suu riittävät kertomaan: ”Minä tiedän, olen pahoillani”. Pahinta on paeta sen ääreltä, jonka tietää tapahtuneeksi. Välittämisen viestiä vievät myös adressit, kukkalähetykset ja sydänemojit. Olennaista ei ole tapa vaan halu ja rohkeus ilmaista myötätuntoa.

Huojentavaa on, että toisen surua ei tarvitse pystyä selittämään pienemmäksi.

Lohtua tuo menetyksen merkityksen tunnustaminen – ei ontuvaksi tuomittu yritys keksiä syitä sille, miksi suru ei olisi niin suuri. Myötätunto onkin murheen myöntämistä, ei sen mitätöimistä. Silti unohdamme usein, että menetys on aina totta riippumatta siitä, missä iässä ja millä tavoin läheinen on kuollut.

Myöskään rohkeat lupaukset siitä, että suru helpottaa vuodessa tai kahdessa eivät aina lohduta. On hyvä muistaa, että läheisensä menettäneille suru ei ole vain tarmokasta työtä tai vaiheittain etenevä prosessi, joka tulee joskus päätökseensä. Menetys on kokonaisvaltainen kokemus, jonka jäljet eivät koskaan katoa. Pikemminkin ne piirtyvät kaikkeen siihen, keitä olemme. Tämän vuoksi satuttavintakaan surua ei ole mielekästä toivottaa tai edes toivoa pois, vaan voimme yhdessä vaalia sitä.

Teksti: Mari Pulkkinen
Mari Pulkkinen on sureva äiti, tytär ja ystävä, joka on väitellyt suomalaisesta surusta ja puhuu ja kirjoittaa siitä työkseen.  

Anna muistollesi mahdollisuus vaikuttaa. Syöpäsäätiön muistolahja on uusi tapa kunnioittaa edesmenneen muistoa ja osoittaa myötätuntoa. Samalla tuet syöpätutkimusta. Lue lisää >>>